IMG_0021

Blogi: Teamspirittiä riolaiseen tapaan

Tänään on vierähtänyt neljä vuotta Silja Lehtisen, Silja Kanervan ja Mikaela Wulffin olympiapronssista. Se oli huikea päivä! Jännitimme Suomi-tiimin kanssa Weymouthin katsomoalueella, miten sinivalkoisten käy venäläisen Skudinan tiimiä vastaan.

3-1-tilanteessa alkaneet hurraa-huudot tyrehtyivät nopeasti, kun venäläiset tekivät viimeisen lähdön startista protestin. Tytöt laulelivat veneessä Nylon Beatia kestääkseen jännityksen. Me katsomossa puristimme Suomen lippuja rystyset valkoisina.

Lopulta vapauttava tuomio tuli ja Suomi sai pronssia! Tuuli Petäjän hopean kaveriksi tuli toinen purjehdusmitali, ja lisäksi Lauri LehtinenKalle Bask, Sari Multala ja Tapio Nirkko olivat kymmenen parhaan joukossa.

Mitkä kisat!

***

Moni on nyt muistellut Suomi-talomme telttasaunaa ja grilliribsien tuoksuisia mitalijuhlia. Joku on pohtinut julkisestikin, eikö teamspiritti ole näissä kisoissa yhtä korkealla.

On se, mutta Riossa kisataan ihan eri puitteissa.

Ensiksi: aikaero tekee sen, että kun me täällä avaamme (useimmiten kyllä turhan varhain) silmämme, on Suomessa jo lounasaika lopuillaan. Kun purjehtijat lähtevät vesille, kerätään kotimaassa illallisen jämiä jääkaappiin. Ja kun purjehtijat saapuvat vesiltä, ovat työssä käyvät jo syvän unen vaiheessa.

Lontoossa kotimaa eli lähes samassa rytmissä kanssamme. Heräsimme uuteen kisapäivään yhdessä ja elimme sen alusta loppuun jaetussa jännityksessä.

Toiseksi: Marina da Gloria sijaitsee samassa (valtavassa) kaupungissa kuin muutkin suorituspaikat, joten purjehtijoille luonnollisin majoitus on olympiakylä. Rion vaarallisuus ja terveysriskit ovat sitä luokkaa, että on kätevintä siirtyä urheilijabussilla suoraan turvatarkastusalueen sisältä toiselle. Moni ei ole tästä kuplasta juuri poistunut.

Kolmanneksi: Koska purjehtijat ovat koko ajan turvatarkastusalueen sisällä, he ovat myös akkreditoidulla alueella. Se tarkoittaa, ettei videoita saa tv-oikeuksien vuoksi julkaista. Ainoa pätkä taitaakin olla viime viikolta, jolloin odottelimme potkulautaillen poikkeuksellista kyytiä sataman porttien ulkopuolella.

Weymouthissa saattoi leipoa välipäivänä korvapuusteja Suomi-talossa tai heittää löylyä telttasaunan kiukaaseen. Täällä se ei ole mahdollista.

Neljänneksi: Koska urheilijat istuvat päivittäin lähes kaksi tuntia bussissa, jää aikaa muuhun hyvin vähän. Aamupalalta bussiin, bussista verryttelemään, verryttelystä vaihtamaan vaatteet konttiin, kontista vesille, vesiltä haastatteluihin, haastatteluista viemään vene, veneenlaitosta vaihtamaan bakteerivedessä lilluva märkäpuku pois – ja kas, pimeys onkin jo laskeutunut Rioon! Sitten ruokaa, bussiin, ruokaa ja unille. Väliin vähän sääbriiffejä, fysioterapiaa ja juttelua kaverien kanssa.

***

Toisin sanoen: fiiliksemme ei voi näkyä yhtä hyvin ulospäin. Silti tämä joukkue on ihan yhtä lahjakas, hauska ja yhteen hitsautunut kuin Lontoossakin. Kun Tuula Tenkanen saapuu vesiltä, on hänen ensimmäinen kommenttinsa ”miten muilla meni”. Kun Tapsa Nirkko huomaa, että kyydin odottelu alkaa hermostuttaa kavereita, hän tempaisee pystyyn yhden miehen imitointishow’n. (Ja kyllä, se rentouttaa jopa silloin, kun kuski meinaa ajaa moottoritiellä betoniporsaaseen).

Tiimityö on sitä, että nappaa toisen kiinni ennen kuin tämä ehtii edes horjahtaa. Jokainen yksityiskohta toimistokonttia, säämalleja, sääntögurua ja kehonhuoltoa myöten on mietitty ennalta valmiiksi.

Nyt on jäljellä itse purjehdus – ja sen sankarimme osaavat.

Kirjoittaja on purjehdusmaajoukkueen tiedottaja.